Sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme perustuu edelleen vahvasti sille oletukselle, että kaikilla on joku, jonka apuun tukeutua. Entä jos näin ei ole?

Ikääntyneiden palvelutarvetta arvioitaessa yksinasuminen taustatekijänä tunnistetaan jo kohtalaisen hyvin. Jos kotihoidon asiakas on kotiutumassa sairaalasta, varmistetaan järjestelmällisesti, asuuko hän yksin ja arvioidaan kotona pärjäämistä tämän pohjalta. Työikäisten kohdalla tätä ei useinkaan kysytä, vaan oletetaan.

Esimerkiksi päiväkirurgisen toimenpiteen jälkeen kotiutumisen edellytyksenä on, että potilaalla on saattaja kotiin lähtiessä ja kotona aikuinen seurana seuraavaan päivään. Iästä riippumatta ongelmaksi voivat muodostua konkreettiset avuntarpeet, kuten haavasidosten vaihtaminen tai silmätippojen laitto. Toisen ihmisen on helppo vaihtaa vaikkapa selässä olevat haavasidokset, mutta ilman toisen apua se on vähintäänkin haastavaa, ellei mahdotonta.

Yksinasuvat ovat tottuneet pärjäämään yksin. Moni ei pyydä apua, vaikka sitä tarvitsisi. Tämän vuoksi erilaiset rahalliset tuet ja palvelut, joihin olisi oikeutettu, voivat jäädä saamatta.

Nyt vallalla oleva käsitys siitä, että yksinasuvilla ei ole erityisiä tarpeita perustuu siihen, että palvelutarvetta ei ole kartoitettu. Yksinasuvien määrän kasvaessa hyvinvointialueella olisikin keskeistä tilastoida yksinasuminen taustatietona ja sen jälkeen selvittää, millaista apua, tukea ja palveluja yksinasuvat tarvitsevat.

Taru Salovaara
Sairaanhoitaja, Aluevaltuutettu